The Elders Scrolls V: Skyrim

Julkaistu: 2011
Alustat: PC, Xbox 360, PS3
Kehittäjä: Bethesda Game Studios
Julkaisija: Bethesda Softworks
Pelimoottori: Creation Engine

Skyrim oli julkaistaessaan superhitti. Pelin taika ei ole neljän vuoden jälkeen kadonnut minnekkään, kiitos aktiivisen modiyhteisön sekä omistautuneen fanikunnan. Skyrim on osa populaarikulttuuria, mutta onko peli todellakin niin hyvä kuin väitetään?

Hevonen heikoilla jäillä.

Dovahkiin
Skyrimin tarina on melko yksinkertainen. Pelaajaa ollaan teloittamassa, mutta lohikäärmeen hyökkäys antaa tälle mahdollisuuden paeta. Pian pelaaja on kekskellä siviilisotaa, mutta kukaan ei tunnu uskovan lohikäärmeiden paluuseen. Selviää että sankari on Dragonborn, jonka tehtävänä on pysäyttää lohikäärmeiden paluu.

Pelin pääpahis on Alduin-niminen lohikäärme, joka aikoo tuhota maailman. Pelaaja hankkii liittolaisia ja etsii legendaarista Elders Scrollsia tuhotakseen Alduinin ja pelastaakseen maailman. Pääjuoni on kiinnostava, ja se vie pelaajan komeisiin maisemiin ja tutustuttaa mielenkiintoisiin NPC-hahmoihin.

Pääjuonen lisäksi Skyrimin maailmassa on TODELLA PALJON lisätehtävää, joiden parissa saa kulutettua kymmeniä tunteja. Melkein kaikista kylistä ja kaupungeista löytää tekemistä, ja aina ei tarvitse edes seurata mitään tiettyä juonta, vaan tarinoita voi luoda itse. Tai niin ainakin itse tein.

BURN!

Jaarleja ja juoppoja
Skyrimin hahmokatras on laaja, mutta välillä hieman itseään toistava. Sotilaat toistavat samoja fraaseja, ja verrattuna esimerkiksi Fallouteihin ovat päähahahmot ehkä hieman tylsiä.

Tekoäly on taattua Bethesdaa. Tiimikaverit saattavat jäädä jumiin, viholliset hyppivät alas jyrkänteiltä ja kaupunkilaiset kävelevät pitkin seiniä. Myöskin pelin legendaariset hevoset saavat hymyn huulille; melkein pystysuora seinä ei ole este eikä mikään. Onneksi on modeja.

Vihollisia on paljon, ja mikäli haluaa olla oikein paha sankari, kaikki ovat vihollisia. Löytyy ryöstäjiä, luurankoja, lohikäärmeitä, susia, zombeja, mammutteja, örkkejä, jättiläisiä... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Vihollisten tekoäly toistaa usein samaa rataa, täysillä päälle, mutta joukossa on myös poikkeuksia, kuten maget ja jousiampujat. Viholliset osaavat myös vaihtaa tarvittaessa asetta ja käyttää lääkintäloitsuja, mikä tuo taisteluun lisähaastetta.

Missä kaikki ovat?

Vuorille
Skyrimin pelimekaniikka on yksinkertaista hiirimättöä. Toisella napilla blokataan ja toisella hyökätään. Taikuus ja jousipyssyt tuovat taisteluun lisää syvyyttä, ja hiipailukin on mahdollista, mutta ei aina niin tehokasta. Itse kehitin hahmostani lähinnä lähitaisteluun keskittyneen tappajan, joka tarpeen tullen pystyi eliminoimaan vihollisia kaukaa jousilla ja parantamaan itsensä.

Pelin maisemat ovat näyttäviä, ja siellä olemisen tunne on vahva, Vaikka grafiikan taso heittelee ja osa tekstuureista on mitä on, on Skyrim todella nätti peli varsinkin modattuna. Huomasin että jäin välillä vain ihailemaan maisemia tai palelemaan lumimyrskyn keskelle vaikkei se ole mahdollista (siihenkin löytyy modi).

Hot Dog.

Skyrimin potentiaali paljastuu modattuna. Itse esimerkiksi korvasin pelin alkuperäiset tylsät ja turhat tiimiläiset kiinnostavemmilla ja hyödyllisemmillä, sekä kasvatin jo valmiiksi suurta asevalikoimaa. Peliin on myös lukuisia pieniä mutta sitäkin tärkeämpiä modeja, joilla pelattavuus paranee. Käy sääliksi konsolipelaajia jotka joutuvat pelaamaan bugista ja rumaa alkuperäisversiota!

Skyrim on mahtava peli, johon tulee varmasti palattua vielä monta kertaa. Modien avulla peliin ei voi ikinä kyllästyä!

+ Maailma
+ Juoni
+ Lohikäärmeet
+ Tekeminen ei lopu
- Bugit
- Hevoset

Alice: Madness Returns

Julkaistu: 2011
Alustat: PC, PS3, Xbox 360
Kehittäjä: Spicy Horse
Julkaisija: Electronic Arts
Pelimoottori: Unreal Engine 3

Jotkut pelit ovat sellaisia että niitä odottaa ja odottaa. Itselleni Alice:Madness Returns on sellainen. Kun lopulta sain sen käsiini, pelkäsin pahinta ja toivosin parasta. Sainkin paljon enemmän.

Kaikki hyvin...?

Liisa mielisairaalassa
Alice: Madness Returns on sykähdyttävä kertomus nuoresta Alicesta, joka perheensä kuoleman jälkeen yrittää selvittää mitä tapahtui. Peli sijoittuu 1800-luvun(?) Lontooseen, jossa Alicen tie kulkee orpokodista mielisairaalaan.

Pelin tarina on kekseliäs, ja ihmemaailma sekä todellisuus tukevat hyvin toisiaan. Ihmemaailma on Alicen pakopaikka, hallusinaatio, joka kuitenkin joutuu vaaraan Alicen mielen järkkyessä. Alice päättää pelastaa Ihmemaan sekä oman mielensä, ja samalla palauttaa muistinsa.

Pelin hahmokatras on tuttu mutta häiriintynyt. Kaikki Liisa Ihmemaassa -hahmot ovat toki mukana, mutta vain... hulluina. Hassu hatuntekijä on karmiva ilmestys, ja pelintekijät eivät tosiaankaan ole säästellyt. Hahmot ovat osittain jopa sairaita mutta silti hullunkurisia, ja ääninäyttelijät suurimmaksi osaksi hyviä. Ihmishahmot ovat sarjakuvamaisia ja isopäisiä, ja varsinkin päähahmot jäävät hyvin mieleen. Alice itsessään on ehkäpä pelin aidoin hahmo, mikä lienee osittain jopa tarkoituksellista?

EN OLE LÄSKI!

Minne se kani meni?
Tuhoutuva Ihmemaa on omalla tavallaan kaunis. Alice käy niin lelukaupungissa, viktoriaanisilla tehtailla, linnoissa sekä meressä, eivätkä maailmat tunnu mitenkään pakotetuilta. Niitä on kuitenkin ehkä vähän liikaa, mutta ovat kaikki onneksi melko mieleenpainuvia.

Alicen vaatetus muuttuu aina maailman mukaan, ja erilaiset vaatteet tuovat erilaisia ominaisuuksia ainakin New Game+ -tilassa, joka aukeaa pelin läpäisyn jälkeen. Aseitakin voi päivittää tehokkaammiksi keräämällä hampaita, ja myös aseiden ulkonäkö päivittyy jokaisen uuden päivityksen mukana saatanallisemmaksi.

Kaunotar ja hirviö.

Hiirimättöä
Alice: Madness Returns sisältää kiitettävän määrän erilaisia vihollisia, joita kaikkia vastaan joutuu käyttämään erilaisia taktiikoita. Pelin alussa vielä tuntuu, että taistelu on lähinnä yhden napin painamista, mutta varsinkin lopussa on erilaisia aseita ja temppuja yhdisteltävä hektisesti selvitäkseen. Myös isompia vihollisia vastaan ja pomotaisteluissa on varsinkin ajoitus tärkeää.

Alice ottaa kiitettävästi vahinkoa, ja mikäli kuolema uhkaa voi siirtyä hysteria-tilaan, jolloin Alice ei ota ollenkaan vahinkoa ja esimerkiksi pippurisumutin ei ylikuumene. Hysteria antaa vielä viimeisen mahdollisuuden pelastautua mikäli kuolema uhkaa.

Näin me lennetään!

Ja taas putosin
Alice: Madness Returns on hyvä peli, mutta moitittavaakin on. Kontrollit ovat melko kulmikkaita ja välillä hieman arvaamattomia; monissa tasohyppelykohdissa meni hermot siihen kun hyppy ei suuntautunutkaan sinne minne piti. Tai sitten Alice ei hypännyt ollenkaan. Taistelut sen sijaan ovat usein melko helppoja, uusintayrityksiä ei varsinkaan normivihollisia vastaan juurikaan tule. Tallennuspisteet taasen ovat välillä sijoiteltu aivan käsittämättömästi.

Pelistä huokuu välillä viimeistelemättömyys sekä kiire. Jossain kohdissa tulee tunne että hypätään jonkun kohtauksen yli, ja muutamien maailmojen väliset siirtymät hiukan töksähtävät. Viimeisessä kentässä varsinkin tulee tunne että tekijöiltä on loppunut aika, sillä se tuntuu todella hätäisesti kokoonlaitetulta ja moni asia jää mysteeriksi.

Oliko tämä sittenkin Resident Evil?

Alice: Madness Returns on nautinnollinen ja härö seikkailu, jossa ei verta säästellä. Tämä kaipaisi kunnon uusintaversion ja pian!

+ Tarina
+ Hahmot
+ Miljöö
+ Viholliset
- Keskeneräisyyden tunne
- Tekoäly
- Kontrollit

Saints Row: The Third

Julkaistu: 2011
Alustat: PC, PS3, Xbox 360
Kehittäjä: Volition
Julkaisija: THQ
Pelimoottori: Havok

Mitä tapahtuu, kun kehittäjät päättävät tehdä Saints Row 2:lle jatko-osan, jossa ei ole päätä eikä häntää? Tapahtuu The Third.

Päähenkilö voi puhua vaikkapa zombia.

Suurempi kuin Fox
Saintsit ovat nousseet julkisuuteen tuotteistamalla itsensä. Utopiaa ei kestä kuitenkaan kauaa, sillä mihin rikollinen pääsisi tavoistaan? Epäonnistuneen pankkiryöstön jälkeisten tapahtumien jälkeen Saintsit löytävät itsensä Steelportista, jossa on myöskin menossa jengisota. Pian Saintsit ovat tässä mukana.

Saints Row: The Third on aivan älyttömän hauska peli. Monet tehtävät ovat aivan käsittämättömiä, kadulla ihmiset tekevät mitä sattuu, ja pelihahmo voi puhua vaikka zombia. Sivuhahmot ovat hyvin kirjoitettuja, ja muiden jengien johtajilla tuntuu olevan kaikilla jotain Saints-jengiä vastaan.

''Olisiko sinulla hetki aikaa puhua vapahtajastamme The Bossista?''

Goodbye, Gat
Saints Row: The Thirdin taistelut ovat viihdyttäviä, vaikka tekoäly onkin hieman pihalla. Tätä paikkaa aseiden päivitysmahdollisuus sekä lukuisat hullunkuriset aseet ja ajoneuvot, joilla taisteluista saa täysin sekasortoisia. Muiden jengien omalaatuiset aseet ja taistelutavat ovat myöskin kasvattamassa immersiota.

Steelport valloitetaan alue kerrallaan, jolloin kadut täyttyvät Saintsien rivijengiläisitä, joita voi kutsua mukaan taisteluun. Enimmillään apulaisia voi olla kolme.

Saintsit myös tienaavat rahaa ostamalla kauppoja ja yrityksiä. Loppupelissä rahaa tulee joka aukosta sisään, ja tunnne rikkaan jengin johtajana olemisesta vahvistuu.

SE OLI VIUHAHDUS!

Negative, sir
The Third ei valitettavasti ole täydellinen peli. Ajotuntuma ja kontrollit ovat oikeastaan surkeita, eikä tekoäly ole mitenkään parhaasta päästä. Varsinkin loppupelissä ''The Bossista'' on muodostunut niin ylivoimainen hahmo kaikkine päivityksineen, ettei rivivihollisista ja poliiseista oikein ole enää mitään vastusta.

Saints Row: The Third on jokatapauksessa yksi hauskimpia pelejä, joita olen pelannut. Kannattaa tutustua, Saintsit ovat sympaattinen joukkio!

+ Hauska
+Maailma
+ Viholliset
+ Aseet
- Kontrollit